Viittomakieli ja kaksikielisyys

1950-ja 1960-luvuilla Kuurojen Liitto ry teki ensimmäiset esitykset kouluviranomaisille viittomakielen opettamisesta kuurojenkouluissa. Opettajapiireissä asiaan suhtauduttiin ristiriitaisesti ja kyseenalaistettiin viittomakielen opettamisen hyöty. Kuurot nuoret esittivät myös niin sanotun simultaanimetodin käyttöönottoa. Siinä opettaja puhui ja viittoi samanaikaisesti puhutun kielen rakenteen mukaisesti. Menetelmän hyödyistä käytiin vilkasta keskustelua ja kuurot kirjoittivat opettajien lehteen artikkeleita viittomakielestä, sen kieliopista ja rakenteesta. Kuurojen omiin lehtiin kirjoitettiin juttuja, joissa kritisoitiin puheella annetun opetuksen hyötyä ja painotettiin kuurojen asiantuntemusta omissa asioissaan.

Simultaanimetodi perustui puhekielen rakenteeseen ja edellytti puhekielen osaamista. Viittomakielen tutkimustiedon vähittäinen lisääntyminen auttoi ymmärtämään viittomakielen ja viitotun suomen eroja. Kyseessä oli kuitenkin pieni edistysaskel, vaikka käytössä olikin ensi sijassa puhemetodi, jota tuettiin viittomin.

Opettajapiireissä suhtautuminen viittomakielen käyttöön muuttui vähitellen myönteisemmäksi. Ensimmäinen opettajille suunnattu viittomakielen kurssi järjestettiin vuonna 1969 ja sille osallistui noin puolet koulujen opettajista.

Tärkeä muutos tapahtui kun kunnallisissa kuulovammaistenkouluissa vähitellen luovuttiin puhemetodista ja alettiin käyttää ensin viitottua suomea ja sitten puhekielen kieliopin mukaista viittomista. Kun pohjoismaissa alkoi viittomakielen tutkimustyö ja ns. kuurotietoisuusliike vaati viittomakielen hyväksymistä kouluissa, alettiin korostaa kaksikielisyyttä. Kuurot olivat kahden kieliyhteisön jäseniä ja viittomakieli oli ainoa kieli, jonka kuuro oppi luonnollisesti ja se tuli hyväksyä kuuron ensimmäiseksi kieleksi. Toisena kielenä tuli opettaa puhekieltä. Nämä kielet toimivat eri tehtävissä ja kielitaito ja puhetaito erotettiin toisistaan.

Vuoden 1983 peruskoululaissa mainittiin, että kuulovammaisten opetuksessa voidaan opetuskielen tukena käyttää viittomakieltä. Kuurojen Liitto ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, mutta askel eteenpäin oli otettu. Opetussuunnitelmissa oli tavoitteena, että oppilas hallitsee suomen kielen ja viittomakielen mahdollisimman hyvin.

1990-luvulla koulutuspolitiikassa yhtenä tavoitteena oli kielellisten vähemmistöjen aseman parantaminen. Kuurojen Liiton tavoitteena oli viittomakielisten hyväksyminen kieli- ja kulttuurivähemmistöksi. Sen taustalla oli sosiokulttuurinen näkemys kuurosta ihmisestä, ja siinä ei tarkasteltu kuuroutta parannettavana puutteena vaan yhtenä persoonallisuuden piirteenä sekä yhteisöllisenä ja kulttuurisena ilmiönä. Opetuksessa oppilaan voimavaroina pidettiin kuurojen historian, kulttuurin, perinteiden ja viittomakielen tuntemusta.

Myös opettajat alkoivat ottaa voimakkaammin kantaa viittomakielisen opetuksen puolesta ja antamaan kuuroille paremmat valmiudet jatko-opintoja varten. Oppilaan tuli peruskoulun päätyttyä olla kaksikielinen sekä kaksikulttuurinen. Viittomakielestä tuli oma oppiaineensa kouluissa vuonna 1993 ja se saatiin perustuslakiin vuonna 1995. Uuden perustuslain myötä saatu merkittävä muutos oli viittomakielisen opettajakoulutuksen alkaminen Jyväskylän yliopistossa.