Oralismin aika

Pitkä oralismin aika

Puhemenetelmästä tuli 1800-luvun lopulla vallitseva opetusmenetelmä kuurojenkouluissa ja oppilaat jaettiin eri ryhmiin puheenoppimiskyvyn mukaan. Tätä kutsuttiin jakojärjestelmäksi ja se oli käytössä kuurojenkouluissa aina 1960-luvulle saakka. Tämän vuoksi kuurojenkouluissa oli käytössä rinnakkain eri opetusmetodeja. 1900-luvun alussa arvioitiin, että puhemetodilla opetettiin vain noin puolta oppilaista. Loppuja opetettiin joko kirjoitusmetodilla tai yhdistetyllä kirjoitus- ja viittomametodilla. Käytännössä kaikki oppilaat otettiin ensin puhekouluun ja ne, joita ei voitu opettaa puhemenetelmällä siirrettiin muihin kouluihin. Puhekielen oppiminen ja muu lahjakkuus eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia ja kuurot kokivat tämän epäoikeudenmukaisena.

Puhemenetelmää kutsutaan myös oralistiseksi opetusmenetelmäksi ja sen leviämiseen vaikutti muun muassa opetusajattelu nimeltä behaviorismi. Se korosti ulkoa opettelua ja kuurojenkouluissa sanoja ja lauseita opeteltiin ääntämään, mutta niiden merkitystä ei. Koska koulun tarkoituksena oli valmistaa oppilaita käytännön elämää varten, artikulaatiosta tuli se oppiaine, jonka avulla oppilaista yritettiin tehdä mahdollisimman normaalin kaltaisia.

Artikulaatio-opetus vei käytännössä lähes kaiken ajan koulussa. Myös muiden oppiaineiden opetusta annettiin puhumalla ja jopa askartelu- ja käsityötunnit käytettiin puheen ja kielen harjoitteluun. Opetus aloitettiin kirjaimista ja tavuista ja vähitellen niistä yhdistettiin sanoja. Opetusta tukivat havaintovälineet ja kuvat sekä hengitysharjoitukset. Oppilaat istuivat luokkahuoneessa hevosenkengänmuotoisessa piirissä, jotta saattoivat nähdä opettajan ja toistensa suunliikkeet. Puheopetuksessa käytettiin erilaisia apuvälineitä kuten peilejä, lusikoita ja “kielilapioita”.

Opettajat myönsivät, että viittomakieli oli kuuroille rakasta ja helppoa, mutta sillä nähtiin olevan huono vaikutus puhekielen oppimiseen, ja sen katsottiin eristävän kuurot muista ihmisistä. Sitä pidettiin myös köyhänä, epätäydellisenä ja kieliopillisesti puutteellisena kielenä, joka ei sopinut älylliseen toimintaan.

Opetus puhemenetelmällä vaati jatkuvaa toistoa ja se rasitti oppilaiden silmiä ja kärsivällisyyttä. Puhemenetelmän avulla saavutettiin perin heikkoja oppimistuloksia, mutta opetuksessa taisteltiin viittomakieltä vastaan käyttämällä ruumiillista kuritusta ja pakottamista. Viitotussa perinteessä toistuvat kertomukset viittomakielen käyttöön liittyvistä rangaistuksista sekä oman kielen häpeämisestä.