Oralismi

Kuurous ja mykkyys on kautta historian liitetty toisiinsa. Sen osaako kuuro puhua kuulevien tavoin, on katsottu olevan merkki lahjakkuudesta, ihmisyydestä ja sivistyksestä tai niiden puutteesta. Tätä ajattelutapaa on kutsuttu viittomakielisten historiantutkimuksessa oralismiksi.

Oralismi syntyi kuurojen opetuksen parissa ja sillä tarkoitetaan opetusmetodia, jossa kuuroja opetetaan puheen avulla ja korostetaan sanojen lukemista huulilta. Kuurojen mielestä se on myös näkemys, joka ei tunnusta viittomakielen merkitystä kuurojen elämässä.

Oralistinen opetusmetodi sai muotonsa 1700-luvulla, mutta siihen vaikutti myös vanhempi alan kirjallisuus. Oralismi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta. Se vaikutti kuurojenopetukseen ja viittomakielten käytön kieltämiseen 1800- ja 1900 -luvuilla. Metodi pohjautui oletuksiin puhuttujen ja viitottujen kielten luonteesta, ja sitä toteutettiin eri puolilla maailmaa hyvin samalla tavalla.

Kuurojenopetuksessa oli 1700-luvun puolivälistä alkaen käytössä kaksi metodia ja koulukuntaa. Ranskalainen metodi painotti opetuksessa viittomakieliä ja saksalainen metodi puhetta. Kummankin suuntauksen mukaisia kouluja perustettiin ympäri Eurooppaa, mutta 1800-luvun lopulla oralismista tuli vallitseva metodi ja sitä sovellettiin Suomessa noin sadan vuoden ajan. Oralismin suosiota on selitetty monella tekijällä, kuten teollistumisella, nationalismilla, lingvistisellä darwinismilla ja rotuhygienialla.

Oralismin aikakauden katsotaan päättyneen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun viittominen asteittain teki paluuta kuurojen kouluihin.