Sisäoppilaitoksessa

Sisäoppilaitoksessa oppilaana

Kouluun meno tarkoitti kuuroille lapsille muuttamista koulupaikkakunnalle. Opetuksen alkuvaiheessa tavoitteena oli, että oppilaat olisivat asuneet käsityöläisten luona perhemajoituksessa. Kommunikointivaikeuksien ja kielteisten asenteiden vuoksi pian siirryttiin majoittamaan oppilaita asuntoloihin.

Kouluissa oppilaat saivat tietojen ja taitojen lisäksi mahdollisuuden luoda sosiaalisia suhteita. Koulussa luotiin usein elämämittaisia ihmissuhteita, mikä merkitsi kuurojen keskinäisiä avioliittoja ja viittomakielen siirtymistä jälkipolville. Vapaa-ajan yhdessäolo vahvisti ja ylläpiti viittomakieltä.

Kouluaika oli kuuroille usein elämän parasta aikaa, koska silloin he saattoivat olla toisten kuurojen seurassa. Suurella osalla lapsista ei ollut ennen kouluaikaa yhteyttä toisiin kuuroihin eivätkä he edes usein tienneet, että muita kuuroja oli olemassa. Kotona kuulevan perheen kanssa ei aina ollut yhteistä kieltä ja aikaa ennen kouluun menoa saatettiinkin kutsua ”seitsemäksi valkeaksi vuodeksi”. Kouluun meno aiheutti usein lapsille kokemuksen hylkäämisestä, mutta myös myönteisen kokemuksen toisten kaltaistensa ja kommunikaatioväylän löytämisestä. Koulussa vanhemmat oppilaat ottivat pieniä tulokkaita ”suojateikseen” ja huolehtivat heidän pärjäämisestään.

Viittomakielestä tuli vuosisadan vaihteessa kuurojenkouluissa kielletty kieli ja erityisesti 1910- ja 1920-luvuilla viittominen oli kielletty myös välitunneilla ja asuntolassa. Lapset oppivat kuitenkin viittomakielen nopeasti, koska lapset viittovat vapaa-ajalla keskenään salaa. Koulussa kasvettiin yhteisöllisyyteen, joka kantoi kieltä ja kulttuuria ja vahvistui sukupolvi sukupolvelta.