Puheella vai viittomakielellä

Jo antiikin aikana kyky puhua ja ajatella liitettiin toisiinsa. Tuolloin pääteltiin, että jos ihmiseltä puuttui kyky puhua, puuttui myös kyky ajatella. Aristoteleen mukaan kuulo oli tiedon ja oppimisen kannalta aisteista tärkein, ja ääni oli ajattelun väline. Hän ei tosin sanonut, ettei kuuroja voisi opettaa, mutta niin hänen ajatuksiaan tulkittiin aina keskiajalle saakka.

Keskiajan kirkon näkemys kuuroudesta perustui toisaalta apostoli Paavalin lausumaan siitä, että usko tulee kuulemisesta ja toisaalta kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksista tehtyyn virheelliseen tulkintaan. Tämän perusteella ajateltiin, että kuurot eivät voisi ilmaista itseään. Renessanssin aikana käsitykset kuurouden ja mykkyyden yhteydestä muuttuivat vähitellen.

Benediktiiniläismunkki Pedro Ponce de Leónia pidetään ensimmäisenä opettajana, joka opetti oppilaansa puhumaan ja kirjoittamaan. Hän opetti Oñan luostarissa kahta kuuroa veljestä. Uskotaan, että hän käytti opetuksessaan myös viittomia, koska hiljaisuuskuriin sitoutunut benediktiiniläisveljeskunta oli kehittänyt oman viittoma- ja sormiaakkosjärjestelmän keskinäiseen viestintäänsä. Pedro Ponce de Leónin oppilailla on myös arveltu olleen jo luostariin saapuessaan käytössään jonkinlainen viittomiseen pohjautuva kieli.

Tämän jälkeen kuurojen opetuksessa tärkeimpänä päämäärä pidettiin puheen opettamista. Tätä perusteli sveitsiläinen Johann Konrad Amman Raamatun auktoriteetilla: koska ihminen oli Jumalan kuva tuli hänen myös puhua luojansa tavoin. Ammanin työllä oli suuri vaikutus etenkin Saksassa, jossa puheella opettamisesta tuli hallitseva metodi.

Ensimmäiset kuurojenkoulut perustettiin Euroopassa 1700-luvulla. Näistä opetuksen menetelmien kannalta tärkeimmät olivat ranskalaisen papin ja juristin abbé Charles-Michel de l’Épéen 1760-luvulla perustama kuurojenkoulu Pariisissa ja saksalaisen urkurin ja opettajan Samuel Heinicken Leipzigiin perustama koulu.

Abbé de l’Épée käytti opetuksessaan puhetta, huulilta lukua ja sormiaakkosia. Hän käytti myös viittomia. L’Épéen aikana ranskalaisessa kuurojenyhteisössä oli jo käytössä ranskalainen viittomakieli, mutta hän alkoi kehittää niin sanottuja metodisia viittomia, joiden avulla oli nahdollista opettaa muun muassa raskan kielioppia. L’Épéen tavoitteena oli opettaa oppilaansa kaksikielisiksi, jotka hallitsisivat kirjoitetun ranskan ja ranskalaisen viittomakielen. L’Épéelle puhe oli vain yksi keino välittää ajatuksia.