Avioliittokielto

1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopassa sai alkunsa rotuhygienialiike, jonka tavoitteena oli parantaa tulevien sukupolvien laatua. Liike oletti, että perinnöllisyyslait määräsivät jälkeläisten fyysiset, psyykkiset, moraaliset ja sosiaaliset ominaisuudet ja että lisääntymistä säätelemällä oli mahdollista estää arvottomina pidettyjen ominaisuuksien periytyminen seuraaville sukupolville. Suomessa kiinnostus rotuhygieniaa kohtaan kasvoi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Kuurojen keskuudessa asiasta alettiin keskustella 1920-luvulla. Tuolloin kuuro Laina Wainola kirjoitti Kuuromykkäin Lehdessä, että lääketiede oli todistanut että aistivammaisuus ja monet muut perinnölliset sairaudet johtuivat huonoista elämäntavoista. Lääketiede siis vahvisti Wainolan mukaan Raamatun sanat, joiden mukaan isien teot vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Kuurous oli siis sekä periytyvä ominaisuus että Jumalan rangaistus ja tämä velvoitti kuuroa pysymään lapsettomana, ettei kärsimys jatkuisi. Wainola toimi aktiivisesti kuurojen yhteisössä ja hänen kirjoituksensa oli yllättävä, koska hän asettui näin vahvasti puolustamaan rotuhygieniaa. Tässä vaiheessa Kuuromykkäin Lehdessä ei asiasta syntynyt enempää keskustelua.

Kiinnostus rotuhygieniaa kohtaan kasvoi samaan aikaan kun suomalaista avioliittolainsäädäntöä oltiin uudistamassa. Uuden avioliittolain valmistelutyön aikana kerättiin lausuntoja eri asiantuntijoilta, muun muassa lääketieteen asiantuntijoilta. Lakiesitys uudeksi avioliittolaiksi oli valmiina vuonna 1924 ja siinä listattiin muutamia ehdottomia avioesteitä. Sen lisäksi listattiin muutamia ryhmiä, joiden avioitumista varten tarvittiin presidentiltä pyydettävä naimalupa. Synnynnäisesti kuurot kuuluivat jälkimmäiseen ryhmään. Lupa avioliittoon voitaisiin myöntää, jos nainen olisi sen ikäinen, ettei enää saanut lapsia tai jos toinen aviopuolisoista ei muuten voinut saada lapsia. Avioliittoa harkitsevien kuurojen tuli lääkärintodistuksella osoittaa, että ainakin toinen oli kuuroutunut vasta syntymänsä jälkeen.

Kuurot reagoivat nopeasti väitteisiin kuurouden perinnöllisyydestä. Vuonna 1927 toteutettiin Kuuromykkäin Lehdessä kiertokysely siitä, millaisia kokemuksia yhdistysaktiiveilla ja kuurojenopettajilla oli kuurouden perinnöllisyydestä ja siitä tulisiko kuurojen avio-oikeutta rajoittaa. Todettiin, että koska vastasyntyneen lapsen kuuroutta ei voinut todeta, oli mahdotonta erottaa synnynnäistä kuuroutta ja myöhemmin tapahtunutta kuuroutumista toisistaan. Turun kuuromykkäin koulun opettaja toi esille arvion, että noin 15-20 % kuuroista oli perinnöllisesti kuuroja. Lisäksi tuotiin vahvasti esille se seikka, että kuurojen enemmistö elätti itsensä omalla työllään, eikä aiheuttanut yhteiskunnalle taloudellista rasitetta.

Koska rotuhygieeninen ajattelu oli jo saanut yleisen hyväksynnän, kuurojen vastarinnalla ei ollut vaikutusta. Avioliittolaki hyväksyttiin esityksen mukaisesti vuonna 1929 ja keskustelu Kuuromykkäin Lehdessä laantui. Synnynnäisesti kuurojen keskinäisten avioliittojen kieltäminen oli kansainvälisestikin harvinaista. Lain vaikutukset näkyivät jo kaksi vuotta myöhemmin kuurojenpappien työssä, sillä oli selvästi havaittavissa, että kuurojen naimisiinmeno vähentyi.